”He kutsuivat koolle sanhedrinin”

YLIMMÄINEN PAPPI ja juutalaisten hallitusmiehet olivat neuvottomia. Miten he saisivat Jeesuksesta Kristuksesta syntyneen kohun laantumaan? He olivat onnistuneet teloituttamaan hänet, mutta nyt hänen opetuslapsensa puhuivat hänen ylösnousemuksestaan ympäri Jerusalemia. Miten heidät voitaisiin vaientaa? Löytääkseen asiaan ratkaisun ylimmäinen pappi ja hänen apulaisensa ”kutsuivat koolle sanhedrinin”, juutalaisten korkeimman oikeuden (Apostolien teot 5:21).

Ensimmäisen vuosisadan Israelissa ylintä valtaa käytti roomalainen käskynhaltija Pontius Pilatus. Millaisessa vuorovaikutuksessa sanhedrin oli Pilatuksen kanssa? Mitä kuului sen toimivaltaan? Keistä se koostui? Miten se toimi?

Miten sanhedrin sai alkunsa?

”Sanhedriniksi” käännetty kreikan sana merkitsee kirjaimellisesti yhdessä istumista, istumista neuvottelemassa. Sanaa käytettiin yleisesti tarkoittamaan yhteen kokoontumista tai kokousta. Juutalaisten perinteessä sillä tarkoitettiin yleensä uskonnollista tuomioistuinta.

Talmudissa, joka koottiin vuonna 70 tapahtuneen Jerusalemin tuhon jälkeisinä vuosisatoina, sanhedrin esitetään ikivanhana elimenä. Talmudin kirjoittajat ajattelivat, että se oli aina koostunut oppineista, jotka kokoontuivat yhteen keskustelemaan juutalaisten laista, ja että se juonsi juurensa ajalta, jolloin Mooses kokosi 70 vanhinta auttamaan häntä Israelin johtamisessa (4. Mooseksen kirja 11:16, 17). Historioitsijat hylkäävät tämän käsityksen. Heidän  mukaansa sanhedrinia muistuttava elin tuli olemassaoloon aikaisintaan sen jälkeen, kun Israel oli joutunut persialaisten valtaan. He eivät ole yhtä mieltä talmudistien kanssa siitäkään, että tämä elin olisi ollut oppineiden ryhmä. Historioitsijoista ajatus oppineiden ryhmästä tuo mieleen ennemminkin 100- ja 200-lukujen rabbiiniset kokoukset kuin ensimmäisen vuosisadan sanhedrinin. Milloin sanhedrin sitten tuli olemassaoloon?

Raamatusta käy ilmi, että pakkosiirtolaiset, jotka palasivat Babylonista Juudaan 537 eaa., muodostivat organisoidun kansan. Nehemia ja Esra puhuvat ruhtinaista, vanhimmista, jalosukuisista ja valtuusmiehistä. Ehkä sanhedrin juontaa juurensa heistä. (Esra 10:8; Nehemia 5:7.)

Ajanjakso, joka ulottui Raamatun heprealaisten kirjoitusten valmistumisesta Matteuksen evankeliumin laatimiseen, oli juutalaisille levotonta aikaa. Vuonna 332 eaa. Aleksanteri Suuri otti Juudean hallintaansa. Hänen kuoltuaan Juudea joutui kahden hänen valta-alueelleen muodostuneen kreikkalaisen valtakunnan – ensin Ptolemaiosten ja sitten seleukidien – alaisuuteen. Vuonna 198 eaa. alkanutta seleukidien valtakautta koskevista muistiinmerkinnöistä löytyy ensimmäinen maininta juutalaisten senaatista. Tämä elin antoi juutalaisille vaikutelman itsehallinnosta, vaikka sen valtuudet olivatkin rajalliset.

Vuonna 167 eaa. yritti seleukidikuningas Antiokhos IV (Epifanes) pakottaa juutalaiset omaksumaan kreikkalaisen kulttuurin. Hän häpäisi Jerusalemin temppelin uhraamalla sen alttarilla sian Zeuksen kunniaksi. Se johti kapinaan, jonka aikana makkabilaiset irtautuivat seleukidien vallasta ja perustivat hasmonien dynastian. * Samoihin aikoihin kirjanoppineet ja fariseukset, jotka johtivat kapinaa tukevia kansanjoukkoja, saivat valtaa valtionhallinnossa pappisluokan kustannuksella.

Sanhedrin, sellaisena kuin Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset sen esittävät, oli alkanut muotoutua. Siitä tulisi kansallinen hallintoneuvosto ja korkein juutalaisten lakia tulkitseva tuomioistuin.

Vallan tasapaino

Ensimmäiselle vuosisadalle tultaessa Juudeaa hallitsi Rooma. Juutalaisilla oli kuitenkin jonkin verran vapauksia. Rooman toimintaperiaatteena oli suoda alaisuudessaan oleville kansoille melko laaja itsemääräämisoikeus. Niinpä Rooman viranomaiset eivät puuttuneet paikallisten tuomioistuinten toimintaan, ja he välttivät ongelmia, joita olisi voinut syntyä kulttuurierojen vuoksi. Pyrkimyksenä oli edistää rauhaa ja provinssien asukkaiden uskollisuutta antamalla heidän pitää kiinni tavoistaan ja pohjimmiltaan hallita itseään. Jos ei oteta lukuun ylimmäisen papin, sanhedrinin puheenjohtajan, nimitystä ja viralta panoa eikä veronkantoa, roomalaiset puuttuivat juutalaisten asioihin vain silloin, kun heidän suvereeniutensa ja etunsa olivat uhattuina. Rooma näyttää pitäneen itsellään vallan langettaa kuolemantuomioita, kuten Jeesuksen  oikeudenkäynnin yhteydessä kävi ilmi (Johannes 18:31).

Sanhedrin hoiti siis suurimman osan juutalaisten sisäisistä asioista. Sillä oli virkailijoita, jotka tekivät pidätyksiä (Johannes 7:32). Alemmat oikeusasteet käsittelivät vähäpätöiset rikokset ja riita-asiat roomalaisten puuttumatta niihin. Kun jotain juttua ei kyetty ratkaisemaan alemmissa oikeusasteissa, se siirrettiin sanhedrinille, jonka päätös oli lopullinen.

Säilyttääkseen valtansa sanhedrinin oli pidettävä yllä rauhaa ja tuettava Rooman hallintoa. Jos roomalaiset kuitenkin epäilivät poliittista rikosta, he puuttuivat asiaan ja tekivät, mitä parhaaksi katsoivat. Esimerkistä käy apostoli Paavalin pidätys (Apostolien teot 21:31–40).

Keitä otettiin jäseniksi?

Sanhedrinissa oli 71 jäsentä: ylimmäinen pappi ja 70 kansan huomattavaa miestä. Roomalaisvallan aikana se koostui ylhäisten pappissukujen edustajista (valtaosin saddukeuksia), ylhäissukuisista maallikoista ja fariseusten puolueeseen kuuluvista kirjanoppineista. Pappisylimystöllä, jonka tukena oli huomattavia maallikkoja, oli tuomioistuimessa hallitseva asema. * Saddukeukset olivat konservatiivisia. Fariseukset taas olivat vapaamielisiä, enimmäkseen tavallisia ihmisiä, joilla oli suuri vaikutusvalta kansan parissa. Historioitsija Josefuksen mukaan saddukeukset myöntyivät vastahakoisesti fariseusten vaatimuksiin. Paavali käytti hyväkseen näiden ryhmien keskinäistä kilpailua ja näkemyseroja uskonkysymyksissä, kun hän puolustautui sanhedrinin edessä (Apostolien teot 23:6–9).

Koska sanhedrin koostui pääasiassa ylimyksistä, on luultavaa, että jäsenyys oli pysyvä ja kulloinenkin jäsenistö nimitti uudet jäsenet. Mišnan mukaan uusien jäsenten oli oltava pappeja, leeviläisiä tai sellaisia israelilaisia, joiden tyttärien sallittiin mennä naimisiin pappien kanssa, toisin sanoen juutalaisia, jotka kykenivät osoittamaan sukuluetteloiden avulla syntyperänsä puhtauden. Koska korkein oikeus valvoi koko maan oikeuslaitosta, tuntuu johdonmukaiselta, että sanhedriniin korotettiin miehiä, jotka olivat saaneet nimeä alemmissa oikeusasteissa.

Tuomiovalta ja arvovalta

Juutalaiset pitivät sanhedrinia suuressa arvossa, ja alempien oikeusasteiden tuomarien oli kuolemanrangaistuksen uhalla hyväksyttävä sen päätökset. Tämän tuomioistuimen toimialaa olivat erityisesti asiat, jotka liittyivät pappien pätevyyteen sekä Jerusalemiin, sen temppeliin ja temppelissä harjoitettavaan palvontaan. Sanhedrinin siviilioikeudellinen valta käsitti tarkkaan katsoen vain Juudean, mutta koska sanhedrinia pidettiin Mooseksen lain ylimpänä tulkitsijana, sillä oli moraalista vaikutusvaltaa juutalaisyhteisöihin kautta maailman. Ylimmäinen pappi ja hänen neuvostonsa esimerkiksi käskivät Damaskoksen synagogien johtajia tukemaan Kristuksen seuraajien pidättämistä (Apostolien teot 9:1, 2; 22:4, 5; 26:12). On myös luultavaa, että Jerusalemissa juhlien aikaan vierailleet juutalaiset veivät kotipaikalleen uutisia sanhedrinin antamista julistuksista.

Mišnan mukaan sanhedrinilla oli yksinomainen päätösvalta, kun oli kyse kansallisesti tärkeistä kysymyksistä, sen päätöksiä uhmanneista tuomareista ja väärien profeettojen tuomitsemisesta. Jeesusta ja Stefanosta syytettiin tämän tuomioistuimen edessä rienauksesta, Pietaria ja Johannesta kansakunnan heikentämisestä ja Paavalia temppelin häpäisemisestä (Markus 14:64; Apostolien teot 4:15–17; 6:11; 23:1; 24:6).

Jeesuksen ja hänen opetuslastensa tapaukset

Sanhedrin oli koolla salissaan aamu-uhrista iltauhriin joka päivä paitsi sapatteina ja juhlapäivinä. Oikeudenkäyntejä pidettiin vain päiväsaikaan. Kuolemantuomiot julistettiin vasta oikeudenkäynnin jälkeisenä päivänä, ja siksi  tällaisia juttuja ei käsitelty sapatti- tai juhlapäivän aattona. Todistajia muistutettiin ankarasti siitä, että viattoman veren vuodattaminen on vakava asia. Siksi oli lainvastaista langettaa Jeesukselle tuomio oikeudenkäynnissä, joka pidettiin Kaifaan kotona juhlan aattona yöllä. Vielä pahempaa oli se, että tuomarit itse etsivät vääriä todistajia ja painostivat Pilatusta määräämään Jeesuksen teloitettavaksi. (Matteus 26:57–59; Johannes 11:47–53; 19:31.)

Kun tuomarit käsittelivät juttua, jossa voitiin langettaa kuolemanrangaistus, he yrittivät Talmudin mukaan säästää syytetyn kiireettömissä istunnoissa. Tällaista oikeudenkäyntiä ei kuitenkaan suotu Stefanokselle, kuten ei Jeesuksellekaan. Stefanoksen puolustuspuhe sanhedrinin edessä johti siihen, että väkijoukko kivitti hänet. Apostoli Paavali oli vastaavanlaisessa tilanteessa, ja hänkin olisi voinut kuolla, jolleivät roomalaiset olisi tulleet väliin. Itse asiassa sanhedrinin tuomarit tekivät salaliiton tappaakseen hänet. (Apostolien teot 6:12; 7:58; 23:6–15.)

Ilmeisesti ainakin joillakuilla oikeuden jäsenillä oli yleviä periaatteita. Nuori juutalainen hallitusmies, joka puhui Jeesuksen kanssa, on voinut olla sanhedrinin jäsen. Vaikka rikkaudet olivatkin hänelle esteenä, hänellä on täytynyt olla hyviä ominaisuuksia, koska Jeesus pyysi häntä seuraajakseen. (Matteus 19:16–22; Luukas 18:18, 22.)

”Juutalaisten hallitusmiehiin” kuuluva Nikodemos kävi Jeesuksen luona pimeyden turvin, koska hän on saattanut pelätä, mitä hänen tuomaritoverinsa ajattelisivat. Silti hän puolusti Jeesusta sanhedrinin edessä sanomalla: ”Eihän lakimme tuomitse ihmistä, ellei häntä ole ensin kuulusteltu ja saatu tietää, mitä hän tekee?” Myöhemmin hän toi ”käärön mirhaa ja aaloeta”, jotta Jeesuksen ruumis voitiin valmistaa hautausta varten. (Johannes 3:1, 2; 7:51, 52; 19:39.)

Arimatiasta oleva Joosef, joka niin ikään oli sanhedrinin jäsen, pyysi rohkeasti Pilatukselta Jeesuksen ruumista ja pani sen uuteen hautaansa. Joosef ”odotti Jumalan valtakuntaa”, mutta juutalaisten pelosta hän ei tunnustautunut Jeesuksen opetuslapseksi. Hänen hyväkseen voidaan kuitenkin sanoa se, että kun sanhedrin teki salaliiton Jeesuksen tappamiseksi, hän ei äänestänyt sen puolesta. (Markus 15:43–46; Matteus 27:57–60; Luukas 23:50–53; Johannes 19:38.)

Sanhedriniin kuuluva Gamaliel neuvoi viisaasti tuomaritovereitaan jättämään Jeesuksen opetuslapset rauhaan ja sanoi: ”Muutoin teidän saatetaan ehkä havaita taistelevan todellisuudessa Jumalaa vastaan.” (Apostolien teot 5:34–39.) Miksi korkein oikeus ei myöntänyt, että Jeesuksella ja hänen opetuslapsillaan oli Jumalan tuki? Sen sijaan että sanhedrin olisi tunnustanut Jeesuksen ihmeet, se järkeili: ”Mitä meidän pitää tehdä, sillä tämä mies tekee monia tunnusmerkkejä? Jos annamme hänen olla tällä tavoin, niin kohta kaikki uskovat häneen, ja roomalaiset tulevat ja ottavat pois sekä paikkamme että kansakuntamme.” (Johannes 11:47, 48.) Juutalaisten korkeimman oikeuden oikeustajua vääristi vallanhimo. Uskonnolliset johtajat eivät myöskään iloinneet siitä, että Jeesuksen opetuslapset paransivat ihmisiä, vaan ”tulivat täyteen mustasukkaisuutta” (Apostolien teot 5:17). Heidän olisi pitänyt tuomareina pelätä Jumalaa ja olla oikeudenmukaisia, mutta useimmat heistä olivat turmeltuneita ja epärehellisiä (2. Mooseksen kirja 18:21; 5. Mooseksen kirja 16:18–20).

Jumalan tuomio

Koska Israel ei totellut Jumalan lakia ja koska se hylkäsi Messiaan, Jehova lopulta hylkäsi sen, niin ettei se enää ollut hänen valittu kansansa. Vuonna 70 roomalaiset tuhosivat Jerusalemin ja sen temppelin ja tekivät lopun koko juutalaisesta järjestelmästä ja lopulta myös itse sanhedrinista.

Jeesus Kristus, Jehovan nimittämä Tuomari, päättää, saavatko jotkut ensimmäisen vuosisadan sanhedriniin kuuluneista ylösnousemuksen, ja ketkä heistä tekivät syntiä pyhää henkeä vastaan (Markus 3:29; Johannes 5:22). Voimme olla varmoja siitä, että tehdessään nämä päätökset Jeesus on täysin oikeudenmukainen (Jesaja 11:3–5).

[Alaviitteet]