Aasian paimentolaiset rakentavat maailmanvallan

Venäjä oli pelon ja sekasorron vallassa. Idästä vyöryi ratsumiehiä kuin kulkusirkkoja halki arojen tappaen ja ryöstäen sekä tuhoten kaikki armeijat, jotka yrittivät heitä pysäyttää. Hävitykseltä säästyi vain Novgorodin ruhtinaskunta. Siellä hämmentynyt kronikoitsija kirjoitti hyökkääjistä, jotka kuuluivat ”tuntemattomiin heimoihin” ja puhuivat outoa kieltä.

HYÖKKÄÄJÄT olivat mongoleja, jotka olivat lähtöisin nykyisen Mongolian ruohoisilta ylätasangoilta Keski- ja Koillis-Aasiasta. Heidän salamannopeat valloituksensa, jotka alkoivat 1200-luvun alussa, jättivät jälkensä Aasiaan ja puoleen Eurooppaan. Vain 25 vuoden kuluessa mongolit alistivat valtaansa laajemman alueen kuin roomalaiset olivat valloittaneet neljässäsadassa vuodessa. Valtansa huipulla he hallitsivat Koreasta Unkariin ja Siperiasta Intiaan ulottuvaa aluetta – historian suurinta maa-alaltaan yhtenäistä valtakuntaa.

Sen lisäksi, että mongolien suhteellisen lyhytikäisen valtakunnan aikakirjat valaisevat Aasian ja Euroopan historiaa, ne havainnollistavat monia ihmisluontoa ja ihmisten hallintoa koskevia Raamatun opetuksia. Niistä käyvät hyvin ilmi esimerkiksi seuraavat totuudet: Ihmisten kunnia on turhaa ja ohikiitävää (Psalmit 62:9; 144:4). ”Ihminen on hallinnut ihmistä hänen vahingokseen.” (Saarnaaja 8:9.) Lisäksi kuten Raamatussa on kuvakielellä kerrottu, voimakkaat poliittiset vallat ovat toimineet kuin villipedot pyrkiessään aggressiivisesti saamaan muut kansat hallintaansa. *

Keitä mongolit olivat?

Mongolit olivat paimentolaisia ja taitavia hevosmiehiä, jotka elättivät itsensä karjanhoidolla, kaupankäynnillä ja metsästyksellä. Useimmissa kansoissa vain pieni osa väestöstä koulutettiin ja varustettiin sodankäyntiin, mutta mongolien keskuudessa käytännössä jokainen mies, jolla oli hevonen ja jousi, oli sitkeä ja hurja soturi. Lisäksi jokainen mongoliheimo oli järkähtämättömän uskollinen johtajalleen, kaanille.

Kahdenkymmenen vuoden sotimisen jälkeen kaani nimeltä Temudžin (n. 1162–1227) yhdisti arviolta 27 heimoa valtansa alle. Myöhemmin mongolien joukoissa taisteli turkkilaissyntyisiä muslimeja eli tataareja. Itse asiassa kauhistuneet eurooppalaiset kutsuivat kaikkia noita idästä vastustamattomalla voimalla hyökyneitä mongoliratsumiehiä tartaareiksi. * Vuonna 1206, kun Temudžin oli vähän yli nelikymmenvuotias, mongolit tekivät hänestä Tšingis-kaanin. Nimen merkitys saattaa  olla ’voimakas hallitsija’ tai ’kaikkien hallitsija’. Hänet tunnettiin myös suurkaanina.

Tšingis-kaanin ratsastavien jousimiesten joukot hyökkäsivät nopeasti ja raivoisasti, usein monilla rintamilla tuhansien kilometrien matkalla. Sotilaallisilta kyvyiltään Tšingis-kaani ”oli Aleksanteri Suuren tai Napoleon I:n veroinen”, sanotaan Encarta Encyclopediassa. Samaan aikaan elänyt persialainen historioitsija Juzjani kuvaili häntä ”erittäin energiseksi, tarkkanäköiseksi, nerokkaaksi ja järkeväksi” – mutta myös ”teurastajaksi”.

Mongoliasta maailmalle

Pohjois-Kiinassa asuivat mantšut, joiden dynastiaa kutsuttiin Jiniksi eli ”Kultaiseksi”. Mantšujen alueelle päästäkseen mongolit ylittivät karun Gobin autiomaan. Se ei ollut suurikaan este paimentolaisille, jotka pystyivät tarvittaessa elämään hevostensa maidolla ja verellä. Vaikka Tšingis-kaani saikin ulotettua valtansa Kiinaan ja Mantšuriaan, taistelut jatkuivat noin kaksikymmentä vuotta. Kiinalaisten joukosta hän värväsi oppineita, käsityöläisiä ja kauppiaita sekä insinöörejä, jotka rakensivat piirityslaitteita, katapultteja ja ruutipommeja.

Varmistettuaan länteen johtavan silkkitien hallinnan Tšingis-kaani pyrki kauppasuhteisiin naapurialueita hallitsevan turkkilaisen sulttaanin Muhammadin kanssa. Sulttaani hallitsi erittäin suurta valtakuntaa, joka kattoi nykyisten Afganistanin, Tadžikistanin, Turkmenistanin ja Uzbekistanin alueet sekä suurimman osan Persiaa.

Mongolien lähetystö, joka näytti olevan kiinnostunut kaupankäynnistä, saapui sulttaanin valtakunnan rajalle vuonna 1218. Paikallinen käskynhaltija kuitenkin teloitti lähettiläät, mikä johti ensimmäiseen muslimimaata vastaan suunnattuun mongolihyökkäykseen. Seuraavat kolme vuotta mongolit, joita sanottiin olevan enemmän kuin muurahaisia, ryöstivät ja polttivat järjestelmällisesti kaupunkeja ja peltoja ja teurastivat joukoittain sulttaani Muhammadin alamaisia. He säästivät vain ne, joilla oli mongolien tarvitsemia erikoistaitoja.

Sen jälkeen mongolijoukot, arviolta 20000 miestä, jatkoivat ratsastustaan Azerbaidžanin ja Gruusian halki Kaukasian pohjoispuolisille aroille. Matkalla he löivät kaikki kohtaamansa sotajoukot, myös venäläisen 80000 miehen armeijan. Noin 13000 kilometriä pitkällä matkallaan mongolit kiersivät Kaspianmeren, mitä jotkut pitävät yhtenä historian suurimmista ratsuväen saavutuksista. Heidän voittosarjansa oli esimakua myöhempien mongolihallitsijoiden hyökkäyksistä Itä-Eurooppaan.

Tšingis-kaanin jälkeen

Seuraava suurkaani oli Ögädäi, kolmas Tšingis-kaanin päävaimon synnyttämistä neljästä  pojasta. Hän varmisti valloitettujen alueiden hallinnan, keräsi pakkoveroja vasallihallitsijoilta ja saattoi päätökseen Jin-dynastian hallitseman Pohjois-Kiinan valloituksen.

Ögädäi tarvitsi varoja ylläpitääkseen maailmanvaltaa ja ylellistä elämäntapaa, johon mongolit olivat tottuneet. Niinpä hän päätti lähteä jälleen sotaan – mutta sellaisia maita vastaan, joita ei vielä ollut ryöstetty. Hän aloitti hyökkäyksen kahdella rintamalla: Euroopan maita vastaan lännessä ja Sung-dynastiaa vastaan Etelä-Kiinassa. Euroopan sotaretki oli menestyksellinen, Kiinan retki ei. Joistakin voitoista huolimatta mongolit eivät onnistuneet valloittamaan Sung-dynastian pääaluetta.

Sotaretki länteen

Vuonna 1236 arviolta 150000 soturia ratsasti länteen kohti Eurooppaa. Ensin he iskivät Volgan varrella oleville alueille. Sitten he kävivät venäläisten kaupunkivaltioiden kimppuun ja hävittivät Kiovan maan tasalle. Mongolit lupasivat säästää kaupungit, jos asukkaat antaisivat heille kymmenykset kaikesta, mutta venäläiset mieluummin taistelivat. Mongolit pommittivat vihollisiaan katapulteilla käyttäen ammuksina kiviä, palavaa öljyä ja salpietaria. Kun kaupungin muurit oli murrettu, hyökkääjät vyöryivät sisään ja järjestivät sellaisen verilöylyn, että ”yhtään silmää ei jäänyt auki itkemään kuolleita”, kuten eräs historioitsija kirjoitti.

Mongolit hävittivät Puolaa ja Unkaria ja tulivat lähelle nykyisen Saksan alueen rajoja. Länsi-Euroopassa valmistauduttiin ottamaan vastaan hyökkäys, mutta sitä ei koskaan tullut. Vuoden 1241 joulukuussa Ögädäi-kaani kuoli, ilmeisesti humalapäissään. Niinpä mongolien päälliköt kiirehtivät kuudentuhannen kilometrin päähän Karakorumiin, mongolien pääkaupunkiin, valitsemaan uutta hallitsijaa.

Ögädäitä seurasi hänen poikansa Güyük. Hänen valtaannousuaan oli todistamassa italialainen munkki, joka oli matkustanut vuoden ja kolme kuukautta halki mongolien hallitsemien maiden tuomaan kirjeen paavi Innocentius IV:ltä. Paavi halusi saada vakuuden siitä, että Eurooppa olisi turvassa uusilta hyökkäyksiltä, ja hän kehotti mongoleja kääntymään kristinuskoon. Güyük ei luvannut mitään. Sen sijaan hän käski paavia saapumaan kuninkaiden lähetystö mukanaan ja osoittamaan kunniaa kaanille!

Toinen kahden rintaman hyökkäys

Seuraava suurkaani oli Möngke, joka astui valtaan vuonna 1251. Hän aloitti veljensä Kublain kanssa uuden hyökkäyksen Sung-dynastiaa vastaan Etelä-Kiinassa, samalla kun toinen armeija suuntasi länteen. Jälkimmäinen hävitti Bagdadin ja pakotti Damaskoksen antautumaan. Niin kutsutut kristityt, jotka  olivat olleet ristiretkellä muslimeja vastaan, riemuitsivat, ja Bagdadissa asuneet ”kristityt” ryöstivät ja tappoivat musliminaapureitaan.

Juuri kun mongolit näyttivät olevan valmiita murskaamaan muslimimaailman, historia toisti itseään. Saapui tieto Möngken kuolemasta. Jälleen hyökkääjät palasivat kotiin. Tällä kertaa rajalle jätettiin 10000 miestä, ja pian Egyptin armeija tuhosi tuon riittämättömän sotajoukon.

Hyökkäys Etelä-Kiinaan rikasta Sung-dynastiaa vastaan oli voitokas. Kublai-kaani perusti uuden kiinalaisen dynastian ja antoi sille nimen Yuan. Hänen uuden pääkaupunkinsa alue tunnetaan nykyään Pekinginä. Kukistettuaan viimeisetkin vastarintapesäkkeet 1270-luvun lopulla Kublai hallitsi Kiinaa, joka oli ensimmäistä kertaa yhdistyneenä sitten vuoden 907, jolloin Tang-dynastia oli kaatunut.

Pirstoutuminen ja romahdus

1200- ja 1300-lukujen vaihteessa mahtava mongolivaltakunta alkoi murentua. Syitä siihen oli monia. Tšingis-kaanin jälkeläisten valtataistelut jakoivat suurvallan eri kaanikunniksi. Lisäksi mongolit sulautuivat joihinkin valloittamiinsa kansoihin. Kiinassa valtataistelut heikensivät Kublain seuraajien asemaa. Vuonna 1368 taitamattomaan hallintoon, korruptioon ja raskaisiin veroihin kyllästyneet kiinalaiset syöksivät Yuan-hallitsijat vallasta ja ajoivat heidät takaisin Mongoliaan.

Niin kuin raju myrsky mongolit iskivät nopeasti, pysyivät hetken ja katosivat sitten. Silti he jättivät jälkensä Euroopan ja Aasian historiaan; heidän aikaansaannostaan ovat esimerkiksi yhtenäinen Mongolia ja Kiina. Nykypäivän mongolialaiset pitävätkin ensimmäistä suurkaania Tšingistä maansa isänä.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu/Kuva s. 13]

Valloituksista kaupankäyntiin

Kublai-kaanin perustama Yuan-dynastia edisti loistonsa päivinä kaupankäyntiä ja matkustamista niin menestyksellisesti, että sen aikana koettiin ”suurin kaupankäynnin kasvu Euraasian historiassa”. Tähän aikaan eli myös venetsialainen maailmanmatkaaja Marco Polo (1254–1324). * Arabialaiset, persialaiset, intialaiset ja eurooppalaiset kauppiaat kulkivat maitse ja meritse mukanaan hevosia, mattoja, jalokiviä ja mausteita, jotka he vaihtoivat keramiikkaan, lakkatöihin ja silkkiin.

Vuonna 1492 Kristoffer Kolumbus purjehti Euroopasta länteen mukanaan kirja Marco Polon matkoista. Hän toivoi voivansa luoda uudelleen kauppayhteydet mongolien hoviin. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että koko mongolivaltakunta oli lakannut olemasta yli sata vuotta aiemmin. Yhteydet olivat katkenneet sen romahdettua, ja maareitillä Euroopasta itään olivat esteenä muslimit.

[Alaviite]

[Tekstiruutu/Kuva s. 14]

Tunnettuja uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta

Vaikka muinaiset mongolit olivat animisteja, he olivat suvaitsevaisia muita uskontoja kohtaan. Kirjassa The Devil’s Horsemen kerrotaan, että kun länsimaalaiset saapuivat mongolien pääkaupunkiin Karakorumiin, he hämmästyivät paitsi sen vaurautta myös sen uskonnollista vapaamielisyyttä – kirkkoja, moskeijoita ja temppeleitä seisoi vieretysten.

Nimikristillisyyden toivat mongoleille nestoriolaiset, jotka olivat irtautuneet Bysantin eli idän kirkosta. Nestoriolaiset tekivät paljon käännynnäisiä Aasian turkkilaisten heimojen keskuudessa, joita mongolit sitten kohtasivat. Jotkut naispuoliset käännynnäiset jopa naitettiin mongolien hallitsijasukuun.

Nykyään mongolialaisilla on monenlaisia uskonnollisia näkemyksiä. Suunnilleen 30 prosenttia väestöstä on animisteja, 23 prosenttia lamalaisia (buddhalaisia) ja 5 prosenttia muslimeja. Lopuista suurin osa on uskonnottomia.

[Kartta s. 15]

(Ks. painettu julkaisu)

Mongolien valta-alue

UNKARI

VENÄJÄ

Kiova

Volga

SIPERIA

Kaspianmeri

Damaskos

IRAN (PERSIA)

Bagdad

UZBEKISTAN

MONGOLIA

Karakorum

Gobin autiomaa

KOREA

KIINA

Peking

INTIA

Novgorod

[Kuva s. 15]

Hevoslauma Mongoliassa

[Kuva s. 15]

Tšingis-kaani

[Kuvan lähdemerkintä s. 12]

Bildarchiv Preussischer Kulturbesitz/Art Resource, NY

[Kuvien lähdemerkinnät s. 15]

Maisema: © Bruno Morandi/age fotostock; Tšingis-kaani: © The Stapleton Collection/The Bridgeman Art Library